Kauhunhetkiä, mutta onneksi turhia

Tulin tallille tapani mukaan aikaisin. Ei ollut yhtään tallifiilis, sillä satoi kaatamalla, polku oli mutainen, oli kylmä ja tuuli, ja tänään pitäisi treenata kouluratsastusta. Huokaisin tylsistyneenä. Tällaisina päivinä sitä miettii, miksi ostinkaan hevosen?

Katsahdin  nopeasti tallin ovelle. Se oli lukossa joten Latu ei ilmeisestikkään ollut vielä saapunut. Vielä ei kuitenkaan ollut hevosten aamuruokinnan aika, joten päätin siinä joutessani käydä tarkastamassa tarhojen aidat. Tarkistaessani viimeistä tarhaa, alkoi tallusta kuulua outoa ääntä. Ajattelin kuulevani harhoja, mutta päätin silyi mennä tarkastamaan.

Lukko ei ollut aueta. Yritin sulatella sitä, mutta ei siitä paljoa apua ollut. Käteni vain kohmettuivat entisestään. Lähdin kohti vajaa ja höngin samalla lämmintä ilmaa jo lähes tunnottomiksi menneisiin sormiini. Palasin ovelle mukanani lukkosula, joka onneksi vielä toimi. Suihkautin nestettä avaimenreiästä sisään, ja parin minuutin päästä lukko viimein aukesi. Sisällä kohtasin odottamattoman näyn.

Kaikki hevoset kuljeskelivat vapaana tallikäytävällä. En tiennyt kuka oli oppinut avaamaan salvat, mutta sen tiesin, että hevoset oli heti saatava takaisin karsinoihin. Olin jo saanut lähes kaikki hevoset talliin, kun huomasin Riinan puuttuvan. Sitten näin raollaan olevan rehulan oven.

Sieltähän se Riina löytyikin, kouristelemasta rehulan lattilta, puoliksi syödyn kauralaatikon vierestä. Säikähdin ihan kamalasti ja yritin hysteerisesti saada Riinan nousemaan samalla kun näppäilin toisella kädellä eläinlääkärin numeroa. Suvaitsisi se Latukin jo saapua paikalle!

Onnistuin kuin onnistuinkin saamaan Riinan tallista ulos ja juoksuttamaan sitä pihalla. Onneksi kyse ei kuitenkaan ollut mistään hirveän vakavasta, sillä puolen tunnin kävelyn jälkeen se oli jo lähes normaali. Eläinlääkärin ajaessa pihaan en huomannut Riinassa mitään omituista, eikä hänkään, joten vein Riinan talliin. Kaurat jäivät kyllä antamatta!

Kouluvalmennus, perusjuttuja | Valmentaja: Hilma VRL-10350

Tulin pitämään valmennusta nedjelle ja Riinalle. Tänään keskittyisimme ihan perusratsastukseen ja siihen, että Riina tosiaan kulkisi oikein päin, käyttäen oikein takaosaansa ja selkäänsä. Alkuverryttelyissä testattiin ihan ensimmäiseksi, että kaasu ja jarru toimivat ja muutaman pysähdyksen jälkeen Riina alkoikin vastata nedjen apuihin nopeammin, eikä tarvittu enää niin suurta pidätettä tai paljon pohjetta, että jotain tapahtuisi. Kun nedje sai avut kunnolla läpi, jatkoimme valmennusta ravissa. Ravissa pyysin nedjen suurelle ympyrälle ja sitten ensin Riina kunnolla ulko-ohjan tuelle. Muutamien hangoittelujen jälkeen Riina alkoi kulkea oikein päin ympyrällä, pyysin nedjeä vaihtamaan suunnan ja tekemään saman harjoituksen toiseen suuntaan. Vasempaan kierrokseen Riina oli paljon kankeampi kuin oikeaan ja yritti jatkuvasti oikoa. Pienen työnteon jälkeen nedje sai tamman kuitenkin jo paljon paremmin taipumaan sisäpohkeen ympäri. Ravityöskentelyn jälkeen pyysin nedjeä laukkaamaan suurella keskiympyrällä ja vuorotellen suurentamaan ja pienentämään ympyrää. Ensin Riina rikkoi koko ajan raville, mutta lopulta alkoi kunnolla kantaa itseään ja säilytti laukan. Kun molempiin suuntiin oli saatu hyvä pätkä, päästin ratsukon tekemään loppuverryttelyt maastossa. Valmennus oli kuitenkin ollut Riinalle aika rankka, kun se oli alusta asti laitettu oikein päin ja tekemään töitä, vaikka mitään sen kummempaa ei tehty.

Kavaletteja

Huoh, taas se opiskelu alkoi, mihin hävisi kesäloma? Viimeset lomapäivät? Olihan kesään mahtunut paljon kaikenlaista. Ratsastelua, matkailua, maastoilua ja paljon kehitystä. Kesän kruunasi uittoreissu. Nyt alkavat uudet tuulet puhaltaa. Riina on valmis ensimmäisiin pienimuotoisiin koulukisoihin, ja valmennuksessakin pitäisi käydä. Ensin kuitenkin pidän vähän hauskaa ja kokeilen kavaletteja. Ne valmistavat Riinaa tuleviin estekisoihin, niihin tosin aikaisintaan vuoden päästä.

Riina katseli minua hieman pettyneenä laitumen aidan takaa. Eihän se tietenkään voinut ymmärtää miksen enää ole sen kanssa koko päivää niin kuin ennen. Korvaukseksi annoin Riinalle kunnon harjauksen. Ja sitä se tarvitsikin! Lukuisten syyssateiden ja mudassa piehtaroiniin jälkeen Riina näytti täsmälleen samalta kuin hakiessani sen kauppiaalta. Tuntihan siinä mudan poistamisessa ja takkujen selvityksessä meni mutta lopulta Riina näytti ihan normaalilta hevoselta. Suitsitin Riinan ja heilautin satulan selkään. Sitten vain kohti kenttää mihin olin jo valmiiksi pystyttänyt pari puomia.

Aloitin kevyellä alkuverryttelyllä. Riina oli tapansa mukaan melko kankea ja ravihevosmainen. Sitkeästi jatkoin sen kanssa ja samalla hetkellä kun se vähän pehmeni, annoin sen kävellä pitkin ohjin. Lopulta pitkän maanittelun jälkeen Riina tuntui taas ihan normaalilta hevoselta. Käänsin sen ravissa kohti kavalettia. Riina ei huomannut mitään ennen kuin parin metrin päässä esteestä joilloin se otti hirmuisen jätti loikan. Melkein tipuin kyydistä. Taputin Riinaa kuitenkin kaulalle. Olihan se sentään mennyt esteen yli.

Yhä uudestaan menin ravilla ja laukalla erilaisilla teillä, ja Riinakin alkoi jo kuumeta. Lopetin mielestäni parhaaseen suoritukseen. Riina oli mennyt hyvällä tempolla keskeltä estettä, vaikka hyppy vähän korkea vielä olikin. En kuitenkaan viitsinyt enaa piinata pollea, vaan tulin pari mukavaa puomiharjoitusta ja sitten olikin jäljellä enää loppuverryttelyt.

Uittoreissu

Tulin tavallista aikaisemmin tallille, koska oli vapaapäivä. Latua ei vielä näkynyt joten täytin heinäsäkin ja ryhdyin jakamaan hevosille heiniä. Ne kurkottelivat kaula pitkänä karsinanoven yli. Pikku-Voittokin ylettyi sen tekemään, olihan se jo lähes puolitoista-vuotias. Riina katsoi minua paheksuvasti kun veinkin heinät ensin nuorille enkä sille mutta unohti kaunansa kun sujautin sille porkkanan heinien mukana.

Lakaisin tallikäytävää samalla kun odottelin Latua. Lopulta hänkin saapui talliin, haukotellen makeasti. Hän toivotti nopeasti hyvät huomenet ja ryhtyi laittamaan hevosille riimuja. Minä ryhdyin samaan ja pian olimmekin valmiita lähtemään matkaan. Minulla oli mukanani Riina, Rose ja Lotta. Latu taas lähti viemään Kimiä ja Voittoa toiselle puolelle yksittäistarhoihin.

Aamu kului nopeasti. Tyhjensimme boksit ja pesimme lattian. Sitten laitoimme uudet kuivikkeet. Työ oli rankkaa ja se olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten. Lattiat olivat menneet kamalaan kuntoon. Olin niin hikinen, että ehdotin Latulle uittoreissua ja tämä oli samaa mieltä. Järvi tosin oli melko kaukana, ratsain sinne kestäisi reilu tunti, mutta olihan se sen arvoista.

Suitsitimme hevoset mutta jätimme satulat talliin. Sitten lähdimme kävelemään ja ravailemaan metsäpolkuja pitkin järvelle päin. Minä Riinalla, Latu Lotalla (”Mitä nyt siitäkin tulisi jos ottaisin Kimin veteen, sehän saisi kohtauksen!”). Onneksi Lotalla on vähän enemmän järkeä päässä ja ainakin ojien ylitykset sujuivat mallikkaasti. Riinalta eivät niinkään, emme olleet pahemmin harrastaneet hyppyjä, ja se ei oikein osannut arvioida tarvittavan loikan suuruutta.

Lopulta pääsimme kuin pääsimmekin perille. Hevoset katsoivat vettä arvioiden, mutta kokeneemman Lotan perässä Riinakin uskalsi veteen. Suokkimme osoittautuivatkin oikein vesipedoiksi. Molemmat ruiskivat vettä ja laukkailivat matalikossa kuin pienet varsat. Uskaltauduimme jopa hieman syvemmälle. Riina päätti lähteä uintireissulle. Otin harjasta kiinni ja kelluin Riinan mukana, kunnes lopulta pääsimme rantaan. Sitten tapahtui jotain yllättävää. Lotta oli jo jonkin aikaa kuopinut maata ja yhtäkkiä se ryhtyi piehtaroimaan matalikossa. Latu ehti juuri ja juuri hypätä alas selästä. Nauroin Latun yllättyneelle ilmeelle ja tämä katsoi minua murhaavasti. Kosto siitä kun hän nauroi minulle opettaessani Riinalle puomeja.
Pääsimme kuitenkin kunnialla takaisin tallille, ja Latukin jo nauroi kommellukselleen. Oli aurinkoinen päivä joten uskalsimme jättää kosteat hevoset tarhaan. Kävin välillä kotona mutta illalla tulin vielä tallille hakemaan hevosia sisään ja antamaan Lotalle pienen määrän kivennäistä. Melassia se ei loman jälkeen ole saanut, kun olemme menneet vähän kevyemmin.

Paluu lomalta toi tullessaan monta mukavaa yllätystä

Muutaman lomaviikon jälkeen paluu tallille tuntui mukavalta. Onneksi Latu oli jaksanut huolehtia Riinasta vaikka lomailuni kestikin oletettua pidempään. Ennen lomaa olin mennyt Riinan kanssa yksittäistä puomia. Tänään ajattelin tehdä vähän puomiharjoituksia. Aika kevyitä kumminkin, ei ole kivaa hevosellekkaan jos heti laidunkauden jälkeen joutuu treenaamaan täysillä.

Tallille tullessani kohtasinkin yllätyksen. Tarhassa ei oletukseni mukaan ollutkaan kolmea hevosta, vaan neljä! Pieni ja suloinen voikko orivarsa temmelsi Lotan vierellä ja yritti innostaa Rosenkin mukaan leikkiin. Hieman jo kasvanut Rose ärsyyntyi vähän, mutta ryhtyi kuitenkin telmimään varsan kanssa. Silittelin Riinaa kaulalta ja katselin lumoutuneena varsan leikkiä. Varsat ovat söpöintä mitä tiedän. Ehkä joskus, kun Riina on vähän vanhempi, sekin saa hankkia varsan. Tässä sitä mietitään varsoja vaikka edellinenkin sukupolvi on vielä kasvattamatta!
"No, mitäs pidät Voitosta?" Hätkähdin kuullessani kysymyksen. En ollut huomannut Latun hiipineen taakseni.
"Suloinen, milloinkas poika syntyi?" kysyin.
"Tossa parisen viikkoa sitten", totesi Latu kiinnittäessään narua Lotan Riimuun. Juttelimme niitä näitä, kunnes Riina töytäisi minua kuin sanoen: kauanko tässä pitää vielä lorvia!?

Sidoin Riinan ulos puomin ja hain tallista harjat sekä varusteet. Tullessani takaisin oli Riina jo saanut solmun auki ja käveli kohti mehevää ruohomätästä. Talutin tammani takaisin puomille ja ryhdyin harjaamaan, samalla vahtien herkeämättä solmua. Riina ei olisi millään malttanut pysyä paikoillaan. Sille oli kertynyt kamalasti ylimääräistä energiaa loman aikana. Säädin vielä remmit oikean mittaisiksi ja lähdin kohti kenttää. Kentän laidalta koppasin kainalooni muutaman puomin ja asettelin ne kentälle.

Aluksi menin ihan perusjuttuja. Riina meni tosi nätisti, paljon paremmin kuin ennen lomaa. Myös laukannostot sujuivat, ja ajattelin, että piakkoin voisi olla hyvä käydä valmennuksessa vähän kuuntelemassa ulkopuolisen mielipidettä edistymisestämme. Aloin sitten tulemaan puomeja ympyröillä ja suorilla, ja nekin menivät loistavasti. Tästä voisi jo piakkoin edetä kavaletteihin!

Kaiken kaikkiaan tallilla oli ollut mukava päivä, ja kesäkin oli alkanut, mitä kaikkea hauskaa sen aikana keksiikään?

Uusi asia: puomi

Laukannostot ovat alkaneet sujua päivien myötä yhä paremmin. Se mikä aikaisemmin keski kolme kierrosta, tapahtuu nykyään kolmen metrin aikana. Tietysti pientä hiomista on vielä, mutta kehitystä on tapahtunut huimasti. Riinaa ei uskoisi samaksi hevoseksi kuin mikä se oli tänne tullessaan. Myös jonkinlaista pyöreyttä löytyi. Tosin hyvin pientä enkä enempää vaadikkaan. Aikaisemmin lähes käyttämättömän nelivuotiaan lihaksisto ei ole vielä niin kehittynyt, että siltä voisi vaatia liikoja.

Asiat olivat kuitenkin sillä mallilla, että päätin esitellä Riinalle puomin. Kyllähän sekin välillä tarvitsi kiinnostavampaa tekemistä kuin tylsät koulukiemurat. Innostuneena keksimästäni ideasta riensin tallille pikavauhtia jotta pääsisin nopeasto ratsastamaa. Eihän siitä tietenkään mitään hyötyä ollut sillä hevoset popsivat vielä kauroja mutta ainakin tunsin olevani nopea.

Siinä odotellessani laittelin kentälle puomin. Päätin laittaa aluksi vain yhden, ettei Riina kauheasti säikkyisi, tai "säikkyisi". Sitten hain polleni tarhasta, heitin varusteet niskaan ja toin kentälle. Riina pysähtyi jo portilla ihmettelemään uutta esinettä.  Se nosti päätään ylöspäin ja tarkasteli puomia ikään kuin se olisi suurikin hirviö. Ilmeisesti se kuitenkin päätti, ettei puomista ollut vaaraa, sillä lopulta se töytäisi minua selkään kuin sanoen, että mennään jo.

Käppäilin Riinan kanssa muutaman kierroksen kentällä ja ohjasin sen sitten kohti puomia. Riina käveli ihan rauhassa puomille ja pysähtyi kuin seinään. Kannustin sitä pohkeilla mutta se vain käänsi päätään ja katsoi minua kuin mitäkin idioottia. Sitten se kopsautti kavionsa puomiin ja käänsi taas päätään. "Siitä pitää mennä yli tollo!" Sähähdin Riinalle joka edelleen seisoi paikallaan hievahtamatta. Mulkaisin Latua joka nauraa kihersi kentän laidalla. Ei ollut minun vikani jos ääliö-Riina luuli puomi ylitsepääsemättömäksi esteeksi.

Lopulta alistuin kohtalooni ja nousin selästä taluttaakseni Riinaa. Samaan aikaan Latu oli kaivanut videokameransa  esiin ja otti minusta epäilemättä hauskaa kuvamateriaalia. En kuitenkaan ajatellut sitä vaan suuntasin kaiken energiani käsillä olevaan tehtävään, puomin ylitykseen. Kävelin puomin ylitse itse pitäen kiinni Riinan narusta. Nyt sillä ilmeisesti välkähti päässä, että puomi ei ollutkaan seinä, ja hyvinhän se lopulta pääsi yli. Taputin Riinaa kaulalle ja annoin sille palan porkkanaa.

Toisella kerralla ylitys onnistuikin sitten jo ihan ratsain. Tosin vain löysin ohjin ja jokainen jalka varoivaisesti yksitellen. Muutaman totutteukerran jälkeen Riina menikin jo innoissaan yli sekä ravissa, että laukassa. Ehkä vähän liiankin innokkaasti, mutta parempi näin päin.

Selästä käsin part. 2

jatkoa edelliseen...

Tullesani kentälle en voinut olla nauramatte edessäni avautuvalle näytelmälle. Kimi laukkasi innoissaan ympäri kenttää ohjien laahatessa maata. Latu taas käveli turpeen peittämänä ja yritti turhaan saada Kimiä rauhoittumaan. Koko tilanne näytti niin sekopäiseltä, että sain hillittömän hepulin ja kesti tovin ennenkuin pystyin keskittymään ja menin auttamaan Latua. Yhdessä saimme Kimin rauhoittumaan ja muutaman rauhallisen kierroksen jälkeen Latu lähti viemään Kimiä kohti tallia. Minä taas nousin Riinan selkään toivoen, etten järjestäisi samanlaista näytöstä.

Päätin tehdä tänään kaiken kunnolla. Halusin onnistua ensimmäisellä kerralla, ja tehdä kaksi oikeaoppista nostoa. Se oli kyllä aika vaikeasta saavutettava tavoite mutta kuitenkin mahdollinen. Lähdin tekemään laajoja kaaria ja ympyröitä käynnissä pitkin ohjin. Tiesin, että kunnon verryttely olisi tärkeää mikäli tahtoisin päästä tavoitteeseeni. Riina kulki eilisen pitkän juoksutuksen jäljiltä melko rauhallisesti mikä oli hyvä. Lisäenergiaa ei tässä kaivattaisi.

Ohjat kerättyäni rupesin tekemään voltteja ja ravailemaan vähän. En vaatinu Riinalta vielä asetusta, saati sitten muotoa. Halusin tehdä yhden asian kerralla kunnolla ja tällä hetkellä korjattava ongelma oli laukannosto. Riina kuitenkin taipui ihan hyvin ilman mitään ohjetta. Se taisi olla tänään hyvällä tuulella.

Tehdessäni Riinan kanssa erilaisia ratsastusradan teitä tuli Latu tarhoilta Lotan kanssa. Riina höristi korviaan kaverin saapuessa. Se yritti tempoa kohti kentän laitaa mutta sain sen pidettyä kurissa kunnes se huomasi Lotankin tulevan kentälle. Siitähän se vallan riemastui! Yhtään ei voinut seistä, vaan kokoajan oli pakko stepata ja yrittää kääntyä toiselle puolelle kenttää. Ajattelin, että Riina ottaisi mallia Lotasta jota piti välillä jopa näpäyttää raipalla mutta turha haavehan se oli. Esitys vain jatkui ja jatkui. Päätin kuitenkin kokeilla laukannostoa.

Pyysin Latua vähäksi aikaa uran sisäpuolelle kävelemään ja ryhdyin valmistelemaan nostoa. Puolipidätteitä, tempon vaihdoksia ja sitten laukka-avut. Onnistui! En olisi ikinä voinut olla onnellisempi. Vaikka laukka olikin täyttä kaahausta vailla mitään rytmiä, puhumattakaan kulmiin menosta, olin saanut Riinan nostamaan laukan. Taputin sitä reippaasti kaulalle ja annoin sen laukata Lotan siirtyessä taaksemme ravaamaan. Siirsin Riinan vielä muutaman kerran raviin ja käyntiin ja sain sekä käynnistä, että ravista hyviä nostoja. Tästä hyvästä Riina ansaitsisi ylimääräisen porkkanan.

Jäähduttelin lopuksi ravissa ja mietin tulevaa. Huomenna harjoittelisin vielä laukannostoja, ihan vain varmistukseksi, että oppi on mennyt perille. Sitten olisi aika opettaa asetukset ja muut härpäkkeet ja lopulta tutustuttaa Riina myös esteisiin. Ne olivat kuitenkin vielä kaukana tulevaisuudessa. Päätin elää hetkessä ja nauttia tästä onnistumisesta!

Selästä käsin part. 1

Ajanpuutteen vuoksi en ehdi kirjoittaa koko tarinaa tänään.

Pyöräilin tallille hyvillä mielin. Olin saanut edellispäivänä monta onnistunutta laukannostoa juoksuttaessani Riinaa ja tänään oli tarkoitus kokeilla samaa ratsain. Olin varma sen onnistumisesta. Riina oli kehittynyt huimasti siitä kun ostin sen. Naurahdin mielikuvalle Riinasta silloin kun tapasin sen. Mutainen pitkäkarvainen takkuturkki -jonka juuri ja juuri tunnisti hevoseksi- hyppelehtimässä edestakaisin päätyen välillä ojaan minun yrittäessä pidellä sitä parhaani mukaan. Onneksi niistä ajoista on päästy ohi. Kyllähän se pieni Riinapiina kehittää vieläkin monenmoista toimintaa, mutta nykyään sen tempaukset ovat enimmäkseen hauskoja.

"Moi vaan", huikkasin tapani mukaan Latulle mennessäni sisälle talliin. Ennen olin aina aamuvirkku ja ensimmäisenä tallilla mutta nyt olen ruvennut lipsumaan tavoistani ja tulen tallille yleensä vasta yhdeksän aikaan.
"Moi", Latu vastasi lähtiessään Kimin kanssa kentälle. Kimi pysähtyi nuuhkaisemaan kättäni ja minä taputin sitä vähän kaulalle kunnes jatkoin varustehuoneeseen.

Hain Riinan varusteet ja harjat ja kävelin karsinalle. Siellä minua odotti mielenkiintoinen näky. Karsinan ovi oli auki ja Riina puoliksi ulkona. Pudotin tavarat maahan kiiruhtaessani estämään Riinan karkaamisen. Inna reppana säikähti ääntä ja peruutti karsinassaan törmäten seinään. Sain Riinan kuitenkin karsinaan ja huokasin helpotuksesta. Mitä olisikaan tapahtunut jos en olisi huomannut ja tallin ovi oli auki?

Riina oli yön jäljiltä melko puhdas joten pikainen harjaus ja kavioiden otto riitti. Enemmän aikaa menikin sitten harjojen kaivaminseen turpeesta jonne Riina oli ne piilottanut minun ottaessani takakavioita. Ärähdin sille hieman mutta en voinut olla pitkään vihainen vaan ryhdyin hymyillen laittamaan suitsia.

jatkuu...

Maasta käsin

"Tänään menenkin tallille pyörällä, kun on noin lämmin", ajattelin katsahtaessani mittariin joka näyttää yhdeksää plus-astetta. Ulkona paistoi aurinko ja tien reunustalla kimaltelivat solisevat lumen sulamisesta aiheutuneet vesinorot. Heitin takin niskaan ja kiskoin sormikkaat käteen. Sitten vielä laukku olalle ja olin valmis lähtöön.

Pyörän lukko ei auennut helposti. Yöllä oli vielä ollut pakkasta ja jouduinkin suihkauttamaan siihen lukkosulaa ennenkuin se lopulta suvaitsi aueta. En antanut ilkeilevän lukon häiritä päivääni vaan pyöräilin pikavauhtia tallille. Siellä minua tervehti oma kullannuppuni Riina, joka hamusi taskuistani herkkuja. Sujautin sille vaivihkaa yhden sokeripalan ja varmistin, ettei Lotta nähnyt. Se oli viimeinen sokeripala.

"Tänään sinä saat luvan oppia sen laukannoston", sanoin Riinalle. Se pärskähti huvittuneesti, ikäänkuin kumoten väitteeni ja ilmoittaen, että se ei niin vain tapahtuisi. "Etpäs tiedäkkään, mitä olen varallesi suunnitellut", totesin ja lähdin tallille vetän Riinaa otsatukasta perässäni. Olin viime aikoina laiskistunut niin paljon, etten jaksanut edes riimua hakea, vaikka Riinan luonnetta ajatellen se olisi aikalailla välttämättömyys.

Hetken päästä minulla oli Riina juoksutusvälineissä kentällä. Se tutki ihmeissään uutta varustustaan. Pian se kuitenkin oppi kävelemään ympyrällä siivosti, ja kehotin sitä siirtymään raviin. Ravissakin meni hyvin, mitä nyt muutamat ilopukit ja pientä ohjaajan viemistä ympäri kenttää...

En tiedä kauanko Riinaa juoksutin, ja kuinka monta kertaa epäonnistuin, mutta lopulta olin saanut putkeen viisi onnistunutta laukannostoa. Päätin lopettaa harjoituksen siihen, että Riinalle jäisi onnistuminen mieleen. Huomenna sitten sama selästä käsin!

Karkulaiset

Kello oli jo seitsemän illalla mutta oli yhä valoisaa. Valoisuus oli lisääntynyt nopeasti viimeisimpien viikkojen aikana. Lähes kaikki lumet olivat lähteeneet ja ensimmäiset leskenlehdet näkyivät jo tienlaitamilla. Ruohonkorret olivat kauniita peittyessään valkoiseen kuuraan. Oli ollut kylmä, vaikkakin kaunis päivä. Vedin hanskat käteen, sillä tuuli yhdistettynä pariin pakkasasteeseen sai ilman tuntumaan jäätävältä. Kylmä ilma ei ollenkaan sopinut tähän muuten niin keväiseen maisemaan. Kävelin vähän ripeämmin sillä halusin jo päästä tallin lämpöön. Kuvittelin mielessäni höyryävän lämpimän hevosen jonka harjaan voisin painaa kylmästä kohmeat käteni. Ei se tietenkään ihan niin menisi. Ulos ja kentällehän minä joutuisin, enkä tallin lämpöön mutta en halunnut ajatella sitä vielä.

Tallipihalle tultuani katsahdin ensimmäiseksi tottuneesti tarhaa kohti missä tavallisesti olin tottunut näkemään kaksi heinää rouskuttavaa suomenhevosta sekä kaksi riehakasta varsaa. Nyt tarhojen portit olivat kuitenkin auki ja päättelin, että Latu oli varmaan ottanut hevoset jo sisään. Kiitin onneani kun säästyin hevosenhakureissulta ja kiirehdin sisään talliin. Melkein kävelin Latua päin kun tämä tuli pikavauhtia ulos tallista.
"Hae äkkiä pari narua ja tule auttamaan. Hevoset ovat karanneet!" hän sanoi.
"Mitä, häh, miten?" ihmettelin hidasälyisenä ihmisenä.
"Joku hevosista on päättänyt pitää vähän hauskaa ja avannut portit, onneksi Kimi oli sentään karsinassa. Se ei osaisi varoa autoja yhtään. Eivät kyllä osaa varsatkaan..." hän selitti samalla kun minä koppasin käteeni pari narua ja lähdin matkaan.

Latu lähti autolla tietä pitkin kauemmas ja minä jäin tallin lähistölle etsimään  hevosia metsistä. Varsojen olinpaikkaa ei kyllä kauaa tarvinnut miettiä. Vihainen naapurinsetä tuli tietä pitkin perässään kaksi köydessä hyppelehtivää varsaa. Varsat olivat kuulemma kakkineet hänen terassilleen. Pahoittelin tapahtunutta ja annoin kympin korvaukseksi. Sitten otin varsat ja lihava, yrmy mies lähti kotiinsa tuhahdellen vielä mennessään jotain laiskoista naapureista ja kurittomista eläimistä. Jätin kuittailut omaan arvoonsa ja vein äkkiä Rosen ja Innan talliin. Eivät huolet siihen loppuneet. Lotta ja Riina olivat vielä kateissa.

Lähdin siis takaisin metsään ja ehdin käyskennellä siellä hyvän tovin kunnes jostain kuului hevosen hirnuntaa. Lähdin ääntä kohti. Matka ei ollut pitkä. Tulin pururadalle josta olin aikaisemmin ratsastanut Riinan kanssa. Samaan aikaan Latun auto kurvasi paikalle toisesta suunnasta. Lotta ja Riina seisoivat keskellä pururataa, kuin katsomassa jotain. Menin lähemmäs ja näin mitä ne katsoivat. Pikkuinen, noin 7-8 vuotias tyttö istui pienen pilkullisen ponin selässä ja katsoi kauhistuneena kahta isoa hevosta. Ikäämn kuin se ei vielä riittäisi, kyseinen tyttö sattui olemaan sen yrmyn naapurinsedän lapsi. Hän ei varmasti pitäisi tästä.

Sillä aikaa kun minä tein viisaita ja vähemmän viisaita päätelmiäni, oli Latu jo kopannut hevoset kiinni ja lastannut ne traileriin. Minä pahoittelin vielä tapahtunutta tytölle ja sitten hyppäsin autoon ja ajoimme tallille.

Sinä päivänä en enää jaksanut lähteä ratsastamaan, oli tapahtunut jo liikaa ja minua väsytti. Juoksutin Riinaa hetken kentällä ja sitten hoidin. Olin juuri lähdössä kun yrmy naapurinsetä tuli vielä vaimonsa kanssa valittamaan meille kuinka heidän suloinen Pirkkaliisansa oli kokenut kauhunhetkiä ratsastaessaan maastossa. Kuuntelimme haukut vaivautuneina ja vannoimme, ettei tämä toistu. Naapurit lähtivät nokka pystyssä kotiinsa. Minä päätin vihata heitä. Lähdin kotiin ja olin onnellinen. Puolen tunnin päästä saisin vihdoin kuumaa kaakaota!

Omituiset oravat ja muita metsän ihmeitä

Linnut visersivät puissa ja loska loiskui jalkojen alla. Kuuma tuubihuivi alkoi ahdistaa ja villaiset tumput hiostaa. Kaikki kevään merkkejä. Kevään, joka toisi tullessaan auringon, lämmön ja onnen. Kevään, jonka jälkeen olisi loma! Olin onnellinen. Rakastin kevättä. Rakastin tuuren tuiverrusta hiukssissa ja sitä kun lumet sulivat päivä päivältä kunnes jäljellä oli enää muutama likainen kasa. Tallilla minua tervehti iloinen pörröinen poppoo, joka näytti enemmänkin hullulta karhulaumalta kuin jaloilta suomenpolleilta. Olihan joukossa puoliverinenkin, joka oli vähemmän karvainen. Miksihän sitä luonnehtisi? Saukoksi kenties? No, jos nyt jättäisi nämä  surkeat vertauskuvalliset mietteet ja siirtyisi asiaan.

Menin siis kohti karhulaumaa, valitsin sieltä oman punaruskean märän karhuni ja vein sen karsinaan kuivumaan. Pikaisesti siivosin tämän jo sikolätiksi päässeen loossin ja suitsitin ystäväni. Olin jo monena päivänä peräkkäin harjoitellut kentällä laukannostoja ja muuta kouluratsastusta huonolla menestyksellä. Tänään oli aika antaa Riinalle vapaapäivä ja tehdä jotain muuta. Kauniin ilman innoittamana päätin lähteä katsatamaan lähimaastot. Aikaisemmin en ollut niille liukkaille poluille uskaltanut Riinan kanssa lähteä. Henkihän siinä menisi. Nyt lumet olivat kuitenkin sen verran sulaneet, että otin Lotan käsihevoseksi (Latun luvalla tietenkin) ja jätin Rosen vinkumaan aidan taakse. Mitä siitäkin tulisi jos mukana olisi kaksi törttöilevää nuorikkoa?

Käännyin pienelle polulle joka lähti kiemurtelemaan poispäin tallipihasta. Riina höristi korviaan ja pärskähti. Nyt ei oltukkaan menossa kentälle! Nopein ja varmoin askelin se asteli pitkin mutkaista polkua Lotan seuratessa kiltisti perässä. Se näytti aivan siltä kuin nauraisi nuoremman innostukselle. Riina ei mokomasta välittänyt vaan yritti tuon tuosta kääntyillä milloin minnekkin ja katseli maailman ihmeitä. Se otti muutaman raviaskeleen, liukastui, yritti uudestaan ja liukastui taas. Sitten mentiinkin jo vähän rauhallisemmin vahingosta viisastuneena.

Orava oli oikea ihme. Eteenpäin ei päästy ennenkuin oravan syömispuuhia oli tarkasteltu vartti. Minua alkoi jo naurattaa mutta annoin Riinan rauhassa katsella. Ei sitä tiedä milloin se on viimeksi ollut maastossa!

Tullessamme tukevalle pururadalle annoin Riinan ravata ja vähän laukatakkin. Kyllähän se nyt nosti laukan mutta kentällä ei sitten millään! Kovin pitkään ei hallittua laukkaa kuitenkaan päästy kun Riina ja Lotta päättivät laukata kilpaa ja ajattelin, että on aika rauhoittua. Loppumatka sujuikin rauhoitellessa kahta hikistä ja innokasta karvakasaa.

Tallilla meitä odotti innostunut Rose-varsa joka hyppeli edestakaisin tarhassaan ja sai hepulin kun kaverit viimein päästettiin takaisin sen seuraan. Putsailin vielä varusteita ja tarkistin Latun kanssa tarhojen aitoja. Sitten oli aika lähteä.

Laukannostoja

Juoksin kiireessä kohti tallia. Opistolla oli mennyt myöhään ja halusin ehtiä ratsastaa ennen pimeää. Riinakin varmaan odotteli jo kärsimättömänä tarhassa. Olisi tietysti nopeampaa tulla autolla mutta se tuntuisi vähän tyhmältä, kun tallille on vain kilometri. Ajattelin tulevaa ratsastusta. Toivoin, että tarhassa minua odottaisi puhdas hevonen jonka voisin vain pyyhkäistä pölärillä ja sitten ratsastaa.

Turha toivohan se oli. Tullessani tarhan portille näin minua odottamassa kauttaaltaan märän ja mutaisen hevosen. Sen ympärillä kirmasi tallin uusin tulokas, pikkiriikkinen Rose-varsa joka yritti saada itsensä mahtumaan aidanraosta. Eihän se tietenkään onnistunut, vaan raukka onnistui saamaan itsensä jumiin. Parin tyytymättömän hirnahduksen jälkeen se pääsi irti ja pudisteli päätään pari kertaa. Onneksi Latu oli päättänyt laittaa sen Riinan ja Lotan kanssa samaan tarhaan. Varsan menoa oli hulvatonta katsella ja tylsähän sen olisi yksin olla. Jätin kuitenkin ihastuttavan varsan leikkimään Lotan kanssa ja otin Riinan mukaani ajatellen kauhulla tulevaa harjaussessiota. Matkalla vastaan tuli Latu Rommin kanssa. He olivat varmaankin menossa maastoilemaan.
”Sulla taitaa olla hitonmoinen harjaus edessä”, hän tuumaili ja katsoi minua vahingoniloisesti.
”Joo, ei tässä taida muu auttaa kuin antaa sen kuivua ja sitten harjata”, huokaisin. En taitaisi sittenkään selvitä kentälle ennen pimeän tuloa.
”No, onnea vaan, ei käy kateeks”, Latu nauroi ja lähti.

”Mitä ihmettä mä teen sun kanssas?” puhelin Riinalle joka oli innokkaasti mukana karsinansiivouksessa ja tuli nuuhkimaan jokaista lantatalikollista. Teki mieli tuoda sille heinää, että se keskittyisi johonkin muuhun mutta heinät oli saatu jo tarhassa eikä Riinaa sopinut lihottaa. Karsinan siivouksen aikana muta pääsi kätevästi kuivumaan. Harjauksessa meni ainakin tunti, sillä aina kun vaihdoin harjaa oli minun haettava se mitä mielikuvituksellisimmista paikoista. Voisi olla hyvä idea sitoa Riina kiinni harjauksen ajaksi mutta se veisi liikaa aikaa.

Lopulta kaikki oli valmista ja Riina turvallisesti suitsittuna. Lähdin taluttamaan sitä kentälle. Riina hirnui kaihoissaan Lotalle, joka katseli meitä tarhasta. Niistä oli tullut parhaat ystävät. Sain sen kuitenkin kentälle ja nousin selkään. Tarkoituksenani oli treenata laukannostoja. Ne oli saatava sujumaan, jotta voisin alkaa opettaa Riinalle esteratsastusta. Kyllähän se maastossa laukata osasi mutta anti olla kun pitäisi käskystä nostaa laukka. Ei sitten millään voi mennä muuta kuin kiitoravia. Kerrassaan turhauttavaa!

Pitkien verryttelyjen ja monen monituisten volttien ja ympyröiden jälkeen sain Riinan kulkemaan hieman pyöreämmin. Ei se vielä niska pyöreänä ollut, peräänannosta puhumattakaan mutta myötäsipä edes vähän. Onnistumisesta ilahtuneena päätin kokeilla laukkaa. Tein puolipidätteen, Riina reagoi. Siirsin jalkaani hieman ja Riina valpastui. Odotin hetken aikaa jännittyneenä. Nyt tämä onnistuu, olen varma siitä! Annoin pohkeet. Mitään ei tapahtunut. En kuitenkaan lannistunut vaan aloitin alusta. Riina kiihdytti ravia. Yritin hidastaa sitä mutta se vain viskoi päätään. Yritin vielä muutaman kerran. Viimeisellä kerralla se nosti laukan. Ei kylläkään kunnollista nostoa vaan lähinnä se kaatui laukkaan. Olin silti iloinen pienestä onnistumisesta. Vaatisi paljon harjoittelua, että Riinasta tulisi kunnon hevonen mutta olin varma, että se olisi sen arvoista!

Pikavisiitti

Kävelin kohti tallia aamuvarhaisella. Onneksi olin laittaut jalkaani pitkävartiset saappaat, sillä lumet olivat sulamassa ja vetttä oli joissain kohdissa yli nilkkojen. ”Yököttävää loskaa”, ajattelin kun litisevä lumimassa roiskui sivuun muodostaen pienen käveltävän uran. Yhä uudelleen ja uudelleen otin uuden askeleen ja kuului uusi lätsähdys, mihin talvi oli kadonnut? Jäljellä oli enää märkiä lumikasoja sekä veden ja loskan täyttämiä teitä. Sumuinen ilma ei paljon mielialaani piristänyt.

Tullessani tallille olin heti paremmalla tuulella. Ulkona oli vielä hämärää mutta erotin silti punaisen tallirakennuksen ja sen edessä tarhat. Sivummalla näkyi kenttä. Siellä ei ollut ketään. Ei kyllä ihmekkään sillä pihalla oli vielä hämärää ja Latu ei ollut varmaan vielä edes saapunut. Itse aamuvirkkuna olin yleensä ensimmäisenä tallilla.

Astuin talliin ja haistoin kuivan puun, heinän ja hevosten lempeän tuoksun. Juuri siltä tallissa kuuluikin tuoksua. Paljon parempi kuin suurten tehotallien hygieeninen haju. Tallissa ei ollut vielä valoja, ainoastaan pieni yövalo, että näkee missä on valokatkaisija. Aivan kuten arvelinkin, olin ensimmäisenä tallissa. Korviini kantautui hevosten vaativia hirnaduksia. Vaikka olinkin ollut tallin kävijä vasta viikon, ne tiesivät jo, että ensi toimekseni veisin niille heinät. Niin tein nytkin, tiputin joka karsinaan sylillisen heiniä. Muut hevoset jaksoivat kiltisti odottaa vuoroaan mutta kärsimätön Kimi yritti tapansa mukaan syödä heinät jo ennenkuin ne ovat karsinassa. Naurahdin tohelolle oripojalle mutta käännyin jo kohti Riinan karsinaa väkirehuannoksen kanssa. Muut hevoset saisivat väkirehun vasta Latun saapuessa, hän kun tunsi niiden ruokalistan paremmin kuin minä.

Samassa hetkessä ovi jo kolahtikin ja hän tuli paikalle. Yhdessä jaoimme nopeasti hevosille ruuat, lakaisimme tallikäytävän ja teimme monia pikkuaskareita, kunnes pollet olivat syöneet. Minä lähdin viemään Riinaa ja Lottaa omaan tarhaansa ja Latu lähti Rommin ja Kimin kanssa muualle. Lotta käveli rauhallisesti vierellä, kun taas Riina nyki ja hyppeli minkä kerkesi ja kaikki mudat ja loskat roiskuivat suoraan päälleni. Kun hevoset olivat turvallisesti tarhassa ja minä turvallisesti sen ulkopuolella olikin aika sanoa heipat Latulle ja lähteä kodin kautta arkiaskareisiin. Iltapäivällä sitten takaisin.

Koeratsastamassa (alkup. julk. 11.3.2012)

Aamu vasta sarastaa, kun nousen autooni ja lähden ajamaan pitkin jäistä maantietä. Huulillani on pieni hymynkare, kun käännän radion täysille ja ryhdyn miettimään tulevaa. Tummanruunikko puoliverinen, potentiaalia suuriin luokkiin, lempeä ja hyväntahtoinen mutta silti niin persoonallinen. Kuukausien haeskelun jälkeen olen vihdoin löytänyt täydellisen hevosen. Tallin pihalla on jo täysi toiminta käynnistynyt. Upeat kisahevoset ravailevat lumisessa tarhassa seuranaan muutama pörröinen poni. Ponitallin edessä on kasa rupattelevia hoitajia jotka vertailevat kenen hoitsu on paras. Käännyn kuitenkin toiseen suuntaan, kohti myyntitallia, jossa oma hevoseni odottaa. Myyntitalli on hieman kauempana kuin muut tallit. Tie sinne on liukas mutta onneksi aurattu. Se on kuitenkin liian kapea ajettavaksi, joten kävelen. Kävely ei haittaa minua, sillä olen hyvällä tuulella. Pakkaslumi kimaltaa kauniisti, melkein kuin siinä olisi pieniä timantteja. Haluan nauttia näistä viimeisistä talvipäivistä, sillä on kuitenkin jo maaliskuu ja suojasää voisi koittaa hetkenä minä hyvänsä. Puiden lomasta alkaa näkyä valoa ja kuulua ääntä. Astun aukealle, joka on aivan erilainen kuin edellinen. Hevoset ovat pienisstä tarhoissa ilman seuraa. Katselen hevosia, jotkut näyttävät onnellisilta, toiset eivät niinkään. Ne ovat varmaan olleet myytävänä jo kauan. Päätän jo nyt ostavani hevosen. Haluan pelastaa edes yhden hevosen myyntikierrolta jonka myyntitalliin joutuminen yleensä aiheuttaa. Kävellessäni kohti tallia minua vastaan tulee ruskeahiuksinen mies. -Sinä olet varmaankin Nedje? hän kysyy. -Joo, tulin koeratsastamaan sitä tammaanne, vastaan. -Se on tuolla tallin takana tarhassa, seuraa minua, mies kehottaa ja minä tottelen. Tallin takana minua kohtaa erikoinen näky. Siellä on kyllä hakemani kisatamma mutta siellä on jotain muutakin mikä kiinnittää huomioni. Jokin tummanruskea karvakasa joka kävelee tarhassa hermostuneena edestakaisin. Tarkemmin katsottuna se ei ollutkaan tummanruskea, vaan erittäin mutainen punaruunikko. Veikkasin sitä suomen hevoseksi. -Mikäs hevonen tuo tuossa on? kysyn mieheltä. -Ei näytä hyvävointiselta, jatkan. -Riina vai? Se on menossa teuraaksi, kun ei siitä ole mihinkään, mies toteaa kyllästyneen näköisenä. -Onko se ostettavissa? Kysäisen. Olen korviani myöten rakastunut. Riinalla oli pilkettä silmäkulmassa, vaikka se näyttikin onnettomalta, hermostuneelta ja vihaiselta. -Oletko tosissasi? Tuoko mieluummin kuin koulutettu kisahevonen? Nelivuotias kaakki? -Kyllä, juuri tuo, jatkan. -Vie pois vaan ilmaiseksi, kunhan pääsen siitä mahdollisimman nopeasti eroon. Tunnin päästä paperit on kirjoitettu. Minä seison tallipihalla kaikkien tuijotettavana. Pitelen kiinni tempoilevan silmiään muljauttelevan mutaisen hevosen riimusta tietämättä minne sen veisin, ja silti olen maailman onnellisin hevosenomistaja.