Karkulaiset

Kello oli jo seitsemän illalla mutta oli yhä valoisaa. Valoisuus oli lisääntynyt nopeasti viimeisimpien viikkojen aikana. Lähes kaikki lumet olivat lähteeneet ja ensimmäiset leskenlehdet näkyivät jo tienlaitamilla. Ruohonkorret olivat kauniita peittyessään valkoiseen kuuraan. Oli ollut kylmä, vaikkakin kaunis päivä. Vedin hanskat käteen, sillä tuuli yhdistettynä pariin pakkasasteeseen sai ilman tuntumaan jäätävältä. Kylmä ilma ei ollenkaan sopinut tähän muuten niin keväiseen maisemaan. Kävelin vähän ripeämmin sillä halusin jo päästä tallin lämpöön. Kuvittelin mielessäni höyryävän lämpimän hevosen jonka harjaan voisin painaa kylmästä kohmeat käteni. Ei se tietenkään ihan niin menisi. Ulos ja kentällehän minä joutuisin, enkä tallin lämpöön mutta en halunnut ajatella sitä vielä.

Tallipihalle tultuani katsahdin ensimmäiseksi tottuneesti tarhaa kohti missä tavallisesti olin tottunut näkemään kaksi heinää rouskuttavaa suomenhevosta sekä kaksi riehakasta varsaa. Nyt tarhojen portit olivat kuitenkin auki ja päättelin, että Latu oli varmaan ottanut hevoset jo sisään. Kiitin onneani kun säästyin hevosenhakureissulta ja kiirehdin sisään talliin. Melkein kävelin Latua päin kun tämä tuli pikavauhtia ulos tallista.
"Hae äkkiä pari narua ja tule auttamaan. Hevoset ovat karanneet!" hän sanoi.
"Mitä, häh, miten?" ihmettelin hidasälyisenä ihmisenä.
"Joku hevosista on päättänyt pitää vähän hauskaa ja avannut portit, onneksi Kimi oli sentään karsinassa. Se ei osaisi varoa autoja yhtään. Eivät kyllä osaa varsatkaan..." hän selitti samalla kun minä koppasin käteeni pari narua ja lähdin matkaan.

Latu lähti autolla tietä pitkin kauemmas ja minä jäin tallin lähistölle etsimään  hevosia metsistä. Varsojen olinpaikkaa ei kyllä kauaa tarvinnut miettiä. Vihainen naapurinsetä tuli tietä pitkin perässään kaksi köydessä hyppelehtivää varsaa. Varsat olivat kuulemma kakkineet hänen terassilleen. Pahoittelin tapahtunutta ja annoin kympin korvaukseksi. Sitten otin varsat ja lihava, yrmy mies lähti kotiinsa tuhahdellen vielä mennessään jotain laiskoista naapureista ja kurittomista eläimistä. Jätin kuittailut omaan arvoonsa ja vein äkkiä Rosen ja Innan talliin. Eivät huolet siihen loppuneet. Lotta ja Riina olivat vielä kateissa.

Lähdin siis takaisin metsään ja ehdin käyskennellä siellä hyvän tovin kunnes jostain kuului hevosen hirnuntaa. Lähdin ääntä kohti. Matka ei ollut pitkä. Tulin pururadalle josta olin aikaisemmin ratsastanut Riinan kanssa. Samaan aikaan Latun auto kurvasi paikalle toisesta suunnasta. Lotta ja Riina seisoivat keskellä pururataa, kuin katsomassa jotain. Menin lähemmäs ja näin mitä ne katsoivat. Pikkuinen, noin 7-8 vuotias tyttö istui pienen pilkullisen ponin selässä ja katsoi kauhistuneena kahta isoa hevosta. Ikäämn kuin se ei vielä riittäisi, kyseinen tyttö sattui olemaan sen yrmyn naapurinsedän lapsi. Hän ei varmasti pitäisi tästä.

Sillä aikaa kun minä tein viisaita ja vähemmän viisaita päätelmiäni, oli Latu jo kopannut hevoset kiinni ja lastannut ne traileriin. Minä pahoittelin vielä tapahtunutta tytölle ja sitten hyppäsin autoon ja ajoimme tallille.

Sinä päivänä en enää jaksanut lähteä ratsastamaan, oli tapahtunut jo liikaa ja minua väsytti. Juoksutin Riinaa hetken kentällä ja sitten hoidin. Olin juuri lähdössä kun yrmy naapurinsetä tuli vielä vaimonsa kanssa valittamaan meille kuinka heidän suloinen Pirkkaliisansa oli kokenut kauhunhetkiä ratsastaessaan maastossa. Kuuntelimme haukut vaivautuneina ja vannoimme, ettei tämä toistu. Naapurit lähtivät nokka pystyssä kotiinsa. Minä päätin vihata heitä. Lähdin kotiin ja olin onnellinen. Puolen tunnin päästä saisin vihdoin kuumaa kaakaota!

Omituiset oravat ja muita metsän ihmeitä

Linnut visersivät puissa ja loska loiskui jalkojen alla. Kuuma tuubihuivi alkoi ahdistaa ja villaiset tumput hiostaa. Kaikki kevään merkkejä. Kevään, joka toisi tullessaan auringon, lämmön ja onnen. Kevään, jonka jälkeen olisi loma! Olin onnellinen. Rakastin kevättä. Rakastin tuuren tuiverrusta hiukssissa ja sitä kun lumet sulivat päivä päivältä kunnes jäljellä oli enää muutama likainen kasa. Tallilla minua tervehti iloinen pörröinen poppoo, joka näytti enemmänkin hullulta karhulaumalta kuin jaloilta suomenpolleilta. Olihan joukossa puoliverinenkin, joka oli vähemmän karvainen. Miksihän sitä luonnehtisi? Saukoksi kenties? No, jos nyt jättäisi nämä  surkeat vertauskuvalliset mietteet ja siirtyisi asiaan.

Menin siis kohti karhulaumaa, valitsin sieltä oman punaruskean märän karhuni ja vein sen karsinaan kuivumaan. Pikaisesti siivosin tämän jo sikolätiksi päässeen loossin ja suitsitin ystäväni. Olin jo monena päivänä peräkkäin harjoitellut kentällä laukannostoja ja muuta kouluratsastusta huonolla menestyksellä. Tänään oli aika antaa Riinalle vapaapäivä ja tehdä jotain muuta. Kauniin ilman innoittamana päätin lähteä katsatamaan lähimaastot. Aikaisemmin en ollut niille liukkaille poluille uskaltanut Riinan kanssa lähteä. Henkihän siinä menisi. Nyt lumet olivat kuitenkin sen verran sulaneet, että otin Lotan käsihevoseksi (Latun luvalla tietenkin) ja jätin Rosen vinkumaan aidan taakse. Mitä siitäkin tulisi jos mukana olisi kaksi törttöilevää nuorikkoa?

Käännyin pienelle polulle joka lähti kiemurtelemaan poispäin tallipihasta. Riina höristi korviaan ja pärskähti. Nyt ei oltukkaan menossa kentälle! Nopein ja varmoin askelin se asteli pitkin mutkaista polkua Lotan seuratessa kiltisti perässä. Se näytti aivan siltä kuin nauraisi nuoremman innostukselle. Riina ei mokomasta välittänyt vaan yritti tuon tuosta kääntyillä milloin minnekkin ja katseli maailman ihmeitä. Se otti muutaman raviaskeleen, liukastui, yritti uudestaan ja liukastui taas. Sitten mentiinkin jo vähän rauhallisemmin vahingosta viisastuneena.

Orava oli oikea ihme. Eteenpäin ei päästy ennenkuin oravan syömispuuhia oli tarkasteltu vartti. Minua alkoi jo naurattaa mutta annoin Riinan rauhassa katsella. Ei sitä tiedä milloin se on viimeksi ollut maastossa!

Tullessamme tukevalle pururadalle annoin Riinan ravata ja vähän laukatakkin. Kyllähän se nyt nosti laukan mutta kentällä ei sitten millään! Kovin pitkään ei hallittua laukkaa kuitenkaan päästy kun Riina ja Lotta päättivät laukata kilpaa ja ajattelin, että on aika rauhoittua. Loppumatka sujuikin rauhoitellessa kahta hikistä ja innokasta karvakasaa.

Tallilla meitä odotti innostunut Rose-varsa joka hyppeli edestakaisin tarhassaan ja sai hepulin kun kaverit viimein päästettiin takaisin sen seuraan. Putsailin vielä varusteita ja tarkistin Latun kanssa tarhojen aitoja. Sitten oli aika lähteä.

Laukannostoja

Juoksin kiireessä kohti tallia. Opistolla oli mennyt myöhään ja halusin ehtiä ratsastaa ennen pimeää. Riinakin varmaan odotteli jo kärsimättömänä tarhassa. Olisi tietysti nopeampaa tulla autolla mutta se tuntuisi vähän tyhmältä, kun tallille on vain kilometri. Ajattelin tulevaa ratsastusta. Toivoin, että tarhassa minua odottaisi puhdas hevonen jonka voisin vain pyyhkäistä pölärillä ja sitten ratsastaa.

Turha toivohan se oli. Tullessani tarhan portille näin minua odottamassa kauttaaltaan märän ja mutaisen hevosen. Sen ympärillä kirmasi tallin uusin tulokas, pikkiriikkinen Rose-varsa joka yritti saada itsensä mahtumaan aidanraosta. Eihän se tietenkään onnistunut, vaan raukka onnistui saamaan itsensä jumiin. Parin tyytymättömän hirnahduksen jälkeen se pääsi irti ja pudisteli päätään pari kertaa. Onneksi Latu oli päättänyt laittaa sen Riinan ja Lotan kanssa samaan tarhaan. Varsan menoa oli hulvatonta katsella ja tylsähän sen olisi yksin olla. Jätin kuitenkin ihastuttavan varsan leikkimään Lotan kanssa ja otin Riinan mukaani ajatellen kauhulla tulevaa harjaussessiota. Matkalla vastaan tuli Latu Rommin kanssa. He olivat varmaankin menossa maastoilemaan.
”Sulla taitaa olla hitonmoinen harjaus edessä”, hän tuumaili ja katsoi minua vahingoniloisesti.
”Joo, ei tässä taida muu auttaa kuin antaa sen kuivua ja sitten harjata”, huokaisin. En taitaisi sittenkään selvitä kentälle ennen pimeän tuloa.
”No, onnea vaan, ei käy kateeks”, Latu nauroi ja lähti.

”Mitä ihmettä mä teen sun kanssas?” puhelin Riinalle joka oli innokkaasti mukana karsinansiivouksessa ja tuli nuuhkimaan jokaista lantatalikollista. Teki mieli tuoda sille heinää, että se keskittyisi johonkin muuhun mutta heinät oli saatu jo tarhassa eikä Riinaa sopinut lihottaa. Karsinan siivouksen aikana muta pääsi kätevästi kuivumaan. Harjauksessa meni ainakin tunti, sillä aina kun vaihdoin harjaa oli minun haettava se mitä mielikuvituksellisimmista paikoista. Voisi olla hyvä idea sitoa Riina kiinni harjauksen ajaksi mutta se veisi liikaa aikaa.

Lopulta kaikki oli valmista ja Riina turvallisesti suitsittuna. Lähdin taluttamaan sitä kentälle. Riina hirnui kaihoissaan Lotalle, joka katseli meitä tarhasta. Niistä oli tullut parhaat ystävät. Sain sen kuitenkin kentälle ja nousin selkään. Tarkoituksenani oli treenata laukannostoja. Ne oli saatava sujumaan, jotta voisin alkaa opettaa Riinalle esteratsastusta. Kyllähän se maastossa laukata osasi mutta anti olla kun pitäisi käskystä nostaa laukka. Ei sitten millään voi mennä muuta kuin kiitoravia. Kerrassaan turhauttavaa!

Pitkien verryttelyjen ja monen monituisten volttien ja ympyröiden jälkeen sain Riinan kulkemaan hieman pyöreämmin. Ei se vielä niska pyöreänä ollut, peräänannosta puhumattakaan mutta myötäsipä edes vähän. Onnistumisesta ilahtuneena päätin kokeilla laukkaa. Tein puolipidätteen, Riina reagoi. Siirsin jalkaani hieman ja Riina valpastui. Odotin hetken aikaa jännittyneenä. Nyt tämä onnistuu, olen varma siitä! Annoin pohkeet. Mitään ei tapahtunut. En kuitenkaan lannistunut vaan aloitin alusta. Riina kiihdytti ravia. Yritin hidastaa sitä mutta se vain viskoi päätään. Yritin vielä muutaman kerran. Viimeisellä kerralla se nosti laukan. Ei kylläkään kunnollista nostoa vaan lähinnä se kaatui laukkaan. Olin silti iloinen pienestä onnistumisesta. Vaatisi paljon harjoittelua, että Riinasta tulisi kunnon hevonen mutta olin varma, että se olisi sen arvoista!

Pikavisiitti

Kävelin kohti tallia aamuvarhaisella. Onneksi olin laittaut jalkaani pitkävartiset saappaat, sillä lumet olivat sulamassa ja vetttä oli joissain kohdissa yli nilkkojen. ”Yököttävää loskaa”, ajattelin kun litisevä lumimassa roiskui sivuun muodostaen pienen käveltävän uran. Yhä uudelleen ja uudelleen otin uuden askeleen ja kuului uusi lätsähdys, mihin talvi oli kadonnut? Jäljellä oli enää märkiä lumikasoja sekä veden ja loskan täyttämiä teitä. Sumuinen ilma ei paljon mielialaani piristänyt.

Tullessani tallille olin heti paremmalla tuulella. Ulkona oli vielä hämärää mutta erotin silti punaisen tallirakennuksen ja sen edessä tarhat. Sivummalla näkyi kenttä. Siellä ei ollut ketään. Ei kyllä ihmekkään sillä pihalla oli vielä hämärää ja Latu ei ollut varmaan vielä edes saapunut. Itse aamuvirkkuna olin yleensä ensimmäisenä tallilla.

Astuin talliin ja haistoin kuivan puun, heinän ja hevosten lempeän tuoksun. Juuri siltä tallissa kuuluikin tuoksua. Paljon parempi kuin suurten tehotallien hygieeninen haju. Tallissa ei ollut vielä valoja, ainoastaan pieni yövalo, että näkee missä on valokatkaisija. Aivan kuten arvelinkin, olin ensimmäisenä tallissa. Korviini kantautui hevosten vaativia hirnaduksia. Vaikka olinkin ollut tallin kävijä vasta viikon, ne tiesivät jo, että ensi toimekseni veisin niille heinät. Niin tein nytkin, tiputin joka karsinaan sylillisen heiniä. Muut hevoset jaksoivat kiltisti odottaa vuoroaan mutta kärsimätön Kimi yritti tapansa mukaan syödä heinät jo ennenkuin ne ovat karsinassa. Naurahdin tohelolle oripojalle mutta käännyin jo kohti Riinan karsinaa väkirehuannoksen kanssa. Muut hevoset saisivat väkirehun vasta Latun saapuessa, hän kun tunsi niiden ruokalistan paremmin kuin minä.

Samassa hetkessä ovi jo kolahtikin ja hän tuli paikalle. Yhdessä jaoimme nopeasti hevosille ruuat, lakaisimme tallikäytävän ja teimme monia pikkuaskareita, kunnes pollet olivat syöneet. Minä lähdin viemään Riinaa ja Lottaa omaan tarhaansa ja Latu lähti Rommin ja Kimin kanssa muualle. Lotta käveli rauhallisesti vierellä, kun taas Riina nyki ja hyppeli minkä kerkesi ja kaikki mudat ja loskat roiskuivat suoraan päälleni. Kun hevoset olivat turvallisesti tarhassa ja minä turvallisesti sen ulkopuolella olikin aika sanoa heipat Latulle ja lähteä kodin kautta arkiaskareisiin. Iltapäivällä sitten takaisin.

Koeratsastamassa (alkup. julk. 11.3.2012)

Aamu vasta sarastaa, kun nousen autooni ja lähden ajamaan pitkin jäistä maantietä. Huulillani on pieni hymynkare, kun käännän radion täysille ja ryhdyn miettimään tulevaa. Tummanruunikko puoliverinen, potentiaalia suuriin luokkiin, lempeä ja hyväntahtoinen mutta silti niin persoonallinen. Kuukausien haeskelun jälkeen olen vihdoin löytänyt täydellisen hevosen. Tallin pihalla on jo täysi toiminta käynnistynyt. Upeat kisahevoset ravailevat lumisessa tarhassa seuranaan muutama pörröinen poni. Ponitallin edessä on kasa rupattelevia hoitajia jotka vertailevat kenen hoitsu on paras. Käännyn kuitenkin toiseen suuntaan, kohti myyntitallia, jossa oma hevoseni odottaa. Myyntitalli on hieman kauempana kuin muut tallit. Tie sinne on liukas mutta onneksi aurattu. Se on kuitenkin liian kapea ajettavaksi, joten kävelen. Kävely ei haittaa minua, sillä olen hyvällä tuulella. Pakkaslumi kimaltaa kauniisti, melkein kuin siinä olisi pieniä timantteja. Haluan nauttia näistä viimeisistä talvipäivistä, sillä on kuitenkin jo maaliskuu ja suojasää voisi koittaa hetkenä minä hyvänsä. Puiden lomasta alkaa näkyä valoa ja kuulua ääntä. Astun aukealle, joka on aivan erilainen kuin edellinen. Hevoset ovat pienisstä tarhoissa ilman seuraa. Katselen hevosia, jotkut näyttävät onnellisilta, toiset eivät niinkään. Ne ovat varmaan olleet myytävänä jo kauan. Päätän jo nyt ostavani hevosen. Haluan pelastaa edes yhden hevosen myyntikierrolta jonka myyntitalliin joutuminen yleensä aiheuttaa. Kävellessäni kohti tallia minua vastaan tulee ruskeahiuksinen mies. -Sinä olet varmaankin Nedje? hän kysyy. -Joo, tulin koeratsastamaan sitä tammaanne, vastaan. -Se on tuolla tallin takana tarhassa, seuraa minua, mies kehottaa ja minä tottelen. Tallin takana minua kohtaa erikoinen näky. Siellä on kyllä hakemani kisatamma mutta siellä on jotain muutakin mikä kiinnittää huomioni. Jokin tummanruskea karvakasa joka kävelee tarhassa hermostuneena edestakaisin. Tarkemmin katsottuna se ei ollutkaan tummanruskea, vaan erittäin mutainen punaruunikko. Veikkasin sitä suomen hevoseksi. -Mikäs hevonen tuo tuossa on? kysyn mieheltä. -Ei näytä hyvävointiselta, jatkan. -Riina vai? Se on menossa teuraaksi, kun ei siitä ole mihinkään, mies toteaa kyllästyneen näköisenä. -Onko se ostettavissa? Kysäisen. Olen korviani myöten rakastunut. Riinalla oli pilkettä silmäkulmassa, vaikka se näyttikin onnettomalta, hermostuneelta ja vihaiselta. -Oletko tosissasi? Tuoko mieluummin kuin koulutettu kisahevonen? Nelivuotias kaakki? -Kyllä, juuri tuo, jatkan. -Vie pois vaan ilmaiseksi, kunhan pääsen siitä mahdollisimman nopeasti eroon. Tunnin päästä paperit on kirjoitettu. Minä seison tallipihalla kaikkien tuijotettavana. Pitelen kiinni tempoilevan silmiään muljauttelevan mutaisen hevosen riimusta tietämättä minne sen veisin, ja silti olen maailman onnellisin hevosenomistaja.