Koeratsastamassa (alkup. julk. 11.3.2012)

Aamu vasta sarastaa, kun nousen autooni ja lähden ajamaan pitkin jäistä maantietä. Huulillani on pieni hymynkare, kun käännän radion täysille ja ryhdyn miettimään tulevaa. Tummanruunikko puoliverinen, potentiaalia suuriin luokkiin, lempeä ja hyväntahtoinen mutta silti niin persoonallinen. Kuukausien haeskelun jälkeen olen vihdoin löytänyt täydellisen hevosen. Tallin pihalla on jo täysi toiminta käynnistynyt. Upeat kisahevoset ravailevat lumisessa tarhassa seuranaan muutama pörröinen poni. Ponitallin edessä on kasa rupattelevia hoitajia jotka vertailevat kenen hoitsu on paras. Käännyn kuitenkin toiseen suuntaan, kohti myyntitallia, jossa oma hevoseni odottaa. Myyntitalli on hieman kauempana kuin muut tallit. Tie sinne on liukas mutta onneksi aurattu. Se on kuitenkin liian kapea ajettavaksi, joten kävelen. Kävely ei haittaa minua, sillä olen hyvällä tuulella. Pakkaslumi kimaltaa kauniisti, melkein kuin siinä olisi pieniä timantteja. Haluan nauttia näistä viimeisistä talvipäivistä, sillä on kuitenkin jo maaliskuu ja suojasää voisi koittaa hetkenä minä hyvänsä. Puiden lomasta alkaa näkyä valoa ja kuulua ääntä. Astun aukealle, joka on aivan erilainen kuin edellinen. Hevoset ovat pienisstä tarhoissa ilman seuraa. Katselen hevosia, jotkut näyttävät onnellisilta, toiset eivät niinkään. Ne ovat varmaan olleet myytävänä jo kauan. Päätän jo nyt ostavani hevosen. Haluan pelastaa edes yhden hevosen myyntikierrolta jonka myyntitalliin joutuminen yleensä aiheuttaa. Kävellessäni kohti tallia minua vastaan tulee ruskeahiuksinen mies. -Sinä olet varmaankin Nedje? hän kysyy. -Joo, tulin koeratsastamaan sitä tammaanne, vastaan. -Se on tuolla tallin takana tarhassa, seuraa minua, mies kehottaa ja minä tottelen. Tallin takana minua kohtaa erikoinen näky. Siellä on kyllä hakemani kisatamma mutta siellä on jotain muutakin mikä kiinnittää huomioni. Jokin tummanruskea karvakasa joka kävelee tarhassa hermostuneena edestakaisin. Tarkemmin katsottuna se ei ollutkaan tummanruskea, vaan erittäin mutainen punaruunikko. Veikkasin sitä suomen hevoseksi. -Mikäs hevonen tuo tuossa on? kysyn mieheltä. -Ei näytä hyvävointiselta, jatkan. -Riina vai? Se on menossa teuraaksi, kun ei siitä ole mihinkään, mies toteaa kyllästyneen näköisenä. -Onko se ostettavissa? Kysäisen. Olen korviani myöten rakastunut. Riinalla oli pilkettä silmäkulmassa, vaikka se näyttikin onnettomalta, hermostuneelta ja vihaiselta. -Oletko tosissasi? Tuoko mieluummin kuin koulutettu kisahevonen? Nelivuotias kaakki? -Kyllä, juuri tuo, jatkan. -Vie pois vaan ilmaiseksi, kunhan pääsen siitä mahdollisimman nopeasti eroon. Tunnin päästä paperit on kirjoitettu. Minä seison tallipihalla kaikkien tuijotettavana. Pitelen kiinni tempoilevan silmiään muljauttelevan mutaisen hevosen riimusta tietämättä minne sen veisin, ja silti olen maailman onnellisin hevosenomistaja.