Linnut visersivät puissa ja loska loiskui jalkojen alla. Kuuma tuubihuivi alkoi ahdistaa ja villaiset tumput hiostaa. Kaikki kevään merkkejä. Kevään, joka toisi tullessaan auringon, lämmön ja onnen. Kevään, jonka jälkeen olisi loma! Olin onnellinen. Rakastin kevättä. Rakastin tuuren tuiverrusta hiukssissa ja sitä kun lumet sulivat päivä päivältä kunnes jäljellä oli enää muutama likainen kasa. Tallilla minua tervehti iloinen pörröinen poppoo, joka näytti enemmänkin hullulta karhulaumalta kuin jaloilta suomenpolleilta. Olihan joukossa puoliverinenkin, joka oli vähemmän karvainen. Miksihän sitä luonnehtisi? Saukoksi kenties? No, jos nyt jättäisi nämä surkeat vertauskuvalliset mietteet ja siirtyisi asiaan.
Menin siis kohti karhulaumaa, valitsin sieltä oman punaruskean märän karhuni ja vein sen karsinaan kuivumaan. Pikaisesti siivosin tämän jo sikolätiksi päässeen loossin ja suitsitin ystäväni. Olin jo monena päivänä peräkkäin harjoitellut kentällä laukannostoja ja muuta kouluratsastusta huonolla menestyksellä. Tänään oli aika antaa Riinalle vapaapäivä ja tehdä jotain muuta. Kauniin ilman innoittamana päätin lähteä katsatamaan lähimaastot. Aikaisemmin en ollut niille liukkaille poluille uskaltanut Riinan kanssa lähteä. Henkihän siinä menisi. Nyt lumet olivat kuitenkin sen verran sulaneet, että otin Lotan käsihevoseksi (Latun luvalla tietenkin) ja jätin Rosen vinkumaan aidan taakse. Mitä siitäkin tulisi jos mukana olisi kaksi törttöilevää nuorikkoa?
Käännyin pienelle polulle joka lähti kiemurtelemaan poispäin tallipihasta. Riina höristi korviaan ja pärskähti. Nyt ei oltukkaan menossa kentälle! Nopein ja varmoin askelin se asteli pitkin mutkaista polkua Lotan seuratessa kiltisti perässä. Se näytti aivan siltä kuin nauraisi nuoremman innostukselle. Riina ei mokomasta välittänyt vaan yritti tuon tuosta kääntyillä milloin minnekkin ja katseli maailman ihmeitä. Se otti muutaman raviaskeleen, liukastui, yritti uudestaan ja liukastui taas. Sitten mentiinkin jo vähän rauhallisemmin vahingosta viisastuneena.
Orava oli oikea ihme. Eteenpäin ei päästy ennenkuin oravan syömispuuhia oli tarkasteltu vartti. Minua alkoi jo naurattaa mutta annoin Riinan rauhassa katsella. Ei sitä tiedä milloin se on viimeksi ollut maastossa!
Tullessamme tukevalle pururadalle annoin Riinan ravata ja vähän laukatakkin. Kyllähän se nyt nosti laukan mutta kentällä ei sitten millään! Kovin pitkään ei hallittua laukkaa kuitenkaan päästy kun Riina ja Lotta päättivät laukata kilpaa ja ajattelin, että on aika rauhoittua. Loppumatka sujuikin rauhoitellessa kahta hikistä ja innokasta karvakasaa.
Tallilla meitä odotti innostunut Rose-varsa joka hyppeli edestakaisin tarhassaan ja sai hepulin kun kaverit viimein päästettiin takaisin sen seuraan. Putsailin vielä varusteita ja tarkistin Latun kanssa tarhojen aitoja. Sitten oli aika lähteä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti